Meidän hetket jää mun ihoon kii, mä kannan niitä vuosiin viimeisiin♥

Tiedättekö eron ensimmäisen ja viimeisen rakkauden välillä?

Ensimmäistä rakkautta luulee aina viimeiseksi ja viimeistä ensimmäiseksi.

Niin, se on totta. Näiden kolmen ja puolen vuoden aikana vannoin itselleni joka päivä, että tulen viettämään aikaa Ricon kanssa niin pitkään kuin mahdollista. Muistan elävästi kuinka viimeisimmissä hoitokokouksissa sanoin, että en ponista luovu, en edes pakolla. Asiat kuitenkin elävät ja elämä vie eteenpäin, vaikka et sitä edes itse haluaisi. 

Neljä viikkoa sitten tein ehkä tähän asti elämäni suurimman päätöksen. Olin ajatusta pohtinut päässäni jo pidemmän aikaa, mutta silloin se tuntui hyvin kaukaiselta ja mahdottomalta. Kun asian sitten otin puheeksi, alkoi ajatukseni selkeytyä ja olin hyvin vastahakoisesti tehnyt päätökseni, vaikka se hyvin pahalta tuntuikin. Meidän tarina tulisi päättymään, minun ja Ricon.

Ratkaisuun päädyin aika monien seikkojen takia. Olimme alkaneet erkaantua toisistamme huomaamatta aluemestaruuksien jälkeen, tai ainakaan minä en asiaan kiinnittänyt huomiota mitenkään erityisesti. Viikottainen ratsuni vaihtui Ricosta Liiniin ja Donnaan, kisoihin tai valmennuksiin ei osallistuttu ja yhteinen aika rajoittui ponin kanssa karsinassa ja käytävällä vietettyyn aikaan. Tätä on hieman vaikea selittää, mutta halusin ehkä enemmän. Tuntui, että on liian sekavaa hoitaa eri ponia ja ratsastaa tunneilla aivan eri hevosilla. Halusin selkeyttä, ja ennen kaikkea pystyä kehittämään suhdetta hoitsuun myös ratsastaessa. Tähän ei ollut enää mahdollisuutta Ricon kanssa. Loppuajasta alkoi myös tuntua siltä, että hoitaminen on menettänyt hohtonsa. Rico on minulle edelleen todella rakas ja tulee varmasti olemaan minun elämäni poni, en usko että pystyn samanlaista luottamusta ihan heti kehenkään muuhun rakentamaan. Silti, kaikella on aikansa. 

Meidän tarina alkoi nollasta, kuten varmasti kaikki muutkin tarinat. Rico oli hyvin arka, ja minä ehkä hetkittäin vielä arempi. Pelkäsin nousta ensimmäistä kertaa Ricon selkään, sillä silloin traumat säikkyvistä hevosista ja poneista olivat vielä vähän pinnalla. Matkaan on mahtunut iloja ja suruja, onnistumisia ja epäonnistumia. Tilanteita, kun olin oikeasti jo antamassa periksi, koska mikään ei onnistunut. Rico saattoi kuskata miuta koko radan ihan mielensä mukaan, tai ei vastapainoksi suostunut liikkumaan kunnolla mihinkään. Oli myös niitä hetkiä, kun olisi tehnyt mieli itkeä ilosta, kun poni tuntui radalla antavan kaikkensa ja olimme vihdoin päässeet yli niistä kaikista pelleilyistä kisoissa. Lukuisien kisojen, tuntien, syöttelyhetkien, laukkamaastojen, kuvaushetkien, karsinahalailujen ja irvistelyjen lisäksi sain kokea yhden elämäni hienoimmista viikoista kesällä 2015, kun vietin kokonaisen viikon Ricon kanssa. Tuo viikko muutti asioita ja sai paloja loksahtelemaan paikoilleen, ymmärsin vihdoin pieniä asioita, joista olen nyt rakentanut koko syksyn ja talven pala palalta omaa ratsastustaitoani. 

Tuon viikon aikana poni herätti myös miun sisäisen esteratsastajan ja taisi Ricossakin herätä se säpäkkä esteponi, mitä se pohjimmiltaan on. Tuolloin ensi kertaa pitkään aikaan miulla oli kotoisa fiilis hypätessä, ja tehtiinkin varmasti meidän parhaimmat hypyt vuokrauksen aikana. 

Rico on ensimmäinen poni, jonka selässä miuta ei loppujen lopuksi pelottanut mikään. Uskalsin Ricon kanssa tehdä sellaisia asioita, joista en aikaisemmin edes haaveillut. Luotin ja luotan Ricoon edelleenkin täysillä. Rico on kaikkea muuta kuin helppo poni, ja se miuta ärsyttikin suunnattomasti joissakin vaiheissa kun sillä aktiivisesti ratsastin ja kisasin. Nyt kun jälkeenpäin miettii, se ärsyyntyminen, valittaminen siitä kuinka poni ei kuuntele ja kaikki muukin negatiivinen on ollut aivan turhaa. Jos olisin ratsastanut nämä kaikki kolme vuotta jollakin helpommalla ponilla tai hevosella, en välttämättä olisi päässyt näin pitkälle. Ricon kanssa vääntämisten ja turhautumisten jälkeen pienimmätkin onnistumiset ja kehut ovat tuntuneet niin suunnattoman hyvältä, että olen aina ajatellut, että ei tätä yhteistä matkaa voi tähän jättää sen takia, että luovuttaisin. Ehei, ei todellakaan. Rico on opettanut miuta enemmän kuin kukaa muu hevonen, ja näistä opeista voin olla ponille kiitollinen♥

meidän ponipoppoo♥

Nyt kun meidän tarinamme on saanut päätöksen, on ikävä ja suru tietenkin suuri. Onneksi pääsen moikkailemaan ja rapsuttelemaan ponia aina silloin kun siltä tuntuu, ei se tuolta onneksi mihinkään katoa. Varmasti tulen myös jossain vaiheessa nousemaan Ricon selkään muistelemaan kaikkea kokenutta. Nyt Ricon on kuitenkin aika päästä opettamaan uusia pikkutyttöjä ratsastuksen saloihin, tsemppiä heille jotka päätyvät maailman parhaimman ponin kanssa touhuamaan! Mie puolestani jatkan siitä mihin olen jäänyt ja aloitan samalla uuden tarinan uuden ystävän kanssa. Tämä ystävä on Donna, josta kuulette lisää heti kun olen tutustunut neitiin paremmin.

Minä tunsin itseni niin onnelliseksi, etten edes pelännyt tämän hetken menevän ohi.

Viivi & Rico 28.8.12-13.2.16

Kiitos kaikesta rakas♥